Milloin minusta tuli välineurheilija?

Olen miettinyt tätä aina välillä, missä vaiheessa tapahtui se muutos että aloin ostamaan kaikkea kivaa, ei pelkästään tarpeellista. Oikeastaan asia tuli tässä mieleen sen takia kun päivitin koirien kuluja exeliin. Tänä vuonna olen kuluttanut todella vähän rahaa koirien tavaroihin, mikä on vaan positiivista, koska sitä rahaa uppoaa koiriin muutenkin aivan jäätävästi. Toki koiran omistaminen voi olla halvempaakin, aj sitä se olisikin ilman harrastuksia, mutta enhän mä nyt mun harrastuksista luovu.

Mutta siis  aiheeseen takaisin... Silloin kun mulla oli vain yksi koira, ensimmäiseni, Nita, niin tavaramäärä oli todella vähäistä. Ensimmäisten vuosien aikana Nitalla oli pentupanta, joka pieneksi jäätyään vaihtui nahkapantaan. Sitten oli yksi hihna, nahkahihna. Nitan ollessa vuoden ja kahden välillä aloitimme agilityn, jolloin tuli ostettua yksi takki, se oli Hurtan takki joka edelleen löytyy kaapista elämänsä kunnossa. Nitalla oli tietenkin myös leluja, niin ja pelastusliivit kun käytiin mökillä jonne osa matkasta mennään veneellä. Kun sitten tokossa saatiin TK1 ja päätin että mehän ihan oikeasti harrastetaan tokoa, ostin yhden puisen noutokapulan.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan?! Se tavaran määrään massiivinen lisääntyminen alkoi siinä vaiheessa kun tokossa alettiin treenaamaan avointa luokkaa ja mä tajusin että ehkä me voitaiskin tähdätä vähän pidemmälle. Toinen kriittinen vaihe oli silloin kun Demi tuli meille. Suurimmat vaikuttajat on siis olleet toko, joka on todellinen välineurheilijan laji sekä toinen koira.

Kahden koiran kanssa elellessä tuli ostettua kaikkea kivaa ja söpöä. Ihania pantoja/hihnoja kivoissa väreissä, treenikamaa aivan jäätävästi. En ole levitellyt kaikkia tavaroita lattialle, mutta ehkä pitäis. Meillä on kaapit ja varastot täynnä leluja, toko/pk sälää, hihnoja, pantoja, valjaita, takkeja ym. ym... Kun miettii että Nitan kanssa oli yksi noutokapula, niin nykyään niitä on: 2kpl pieniä puisia (vauvakapuloita), 2 kpl 450g, 1 kpl 650g, 1 kpl 1kg, ohjattuja noutokapuloita 12 kpl (neljä eri settiä, eri värisiä tietenkin!), 1 kpl vauvametalli, 2 kpl keskikokoisia (eka oli hukassa niin ostin toisen ja kappas toinen löytyi), 1 kpl iso metalli, 1 kpl ruotsalainen metalli. Olikohan tossa edes kaikki?! Ja tähän lisäksi kaikki muut tokokamat, ruutunauhoja monessa värissä, merkkejä monissa väreissä, eri kokoisia ja painoisia...

Myyn jälkeen on toki tullut ostettua tavaraa, mutta ei enää niin paljon, no varmaankin sen takia kun kaikkea vähän niinku löytyy. Alkuvuonna ensimmäisen kerran tein ihan oikeasti päätöksen että nyt riittää, tavaraa ei enää osteta vaan sen takia että toi on niin ihanan värinen, vaan nyt yritetään ostaa kun tulee oikeasti tarvetta. Oon jopa tyytyväinen itseeni koska olen onnistunut tässä aika hyvin.

Joulukuuta...

Joulukuuta elellään, treenit on jatkunu entisellään. Meillä on kyllä ollu varsinkin aksassa tosi hyvä putki, on ollu todella kivoja treenejä, vaikka aina ei täydellisesti sujukkaan, sehän kuuluu asiaan että työstettävää riittää, työnteko ei lopu koskaan. Eteenpäin on kumminkin menty. On kiva huomata kuinka asiat etenee. Oon myös tyytyväinen siihen kuinka kouluttajat haastaa mua ohjaajana. Mä oon helposti sellanen että kuljen siellä omalla mukavuusalueella. Mutta totuushan on se, että kun poistuu sieltä mukavuusalueelta niin voi vaikka kehittyäkin :D Näin on päässyt käymään kun mua on haastettu ohjaamaan Myytä rohkeammin, se on aika makee tunne kun sitä rupee tekemään asioita rohkeammin ja huomaa että hitto vieköön sehän toimii. Aina ei kannata tehdä asioita silleen kivasti omalla mukavuusalueella varmistellen. 

Taidot taitaa olla nyt sillä mallilla että kisoihin vois joskus mennä, tai ainakin miettiä asiaa, että milloin mennä ;) Esteosaaminen on kivalla mallilla, itsenäsitä tekemistä pitää tosin vielä vahvistaa, koska eihän tuo vielä esim. kestä kunnon vedätystä kepeillä/kontakteilla. Kepeillä alkaa hosumaan jos juoksen liikaa edellä, sama puomilla, tarttee rytmittää jotta oikeasti pysähtyy 2o2o eikä juokse yli ja korjaa. Myöskään taakse en voi jättäytyä kovi kauaksi tai tekee 2o2o vinoon. Mutta noita nyt vahvistetaan varmasti vielä pitkään jotta voi sitten joskus kikkailla ihan huolella ;) Mutta 1-luokan radoille tarvittavat taidot kyllä löytyy ja enemmänkin, mutta sehän nyt ei yksinään riitä kun se suoritus koostuu niin monesta asiasta. Mutta katellaan ja mietitään.

Rallyakin on treenattu, ahkerampi saisi kyllä olla, mutta kyllä tässä kai ehtii. Demin kanssa kyllä riittää hommia oikeanpuolen tehtävissä. Ääntä tulee heti kun on epävarma ja Demin ratkaisu on aina siirtyä vasemmalle jos on epävarma mitä tehdä. Pitäis ehkä vaan taas tehdä oikeanpuolen hommia.

Ylipäätänsä on nyt treenaaminen ollu jo pitkään vähäisempää kuin aikoihin. Jos siis vertaa aikasempiin vuosiin. Kai sitä joskus vaan väsähtää ja mä annan tämän itselleni anteeksi. Sillon kun ei enempää jaksa, niin sitten se vaan on niin. Ja nyt on niin. 

Lenkkeilty on kyllä ihan niinkuin ennenkin. Kamera on ollut todella harvoin mukana, kun arkena on aivan liian piemää kun lenkille pääsee ja viikonloppuisin on ollut sateista?! Ainakin mä kuvittelen niin. Nämä kuvat on otettu itsenäisyyspäivänä, käytiin aamulla reilun 2 h lenkillä kun kerrankin oli sääkin kohdillaan niin kamera pääsi mukaan.

Nita <3

Itsenäisyyspäivä yönä meinasi käydä kurjasti. Koirat söi yöllä iltaruoaksi luita. Nita ja Demi sai possun rustoluut ja Myy jauhettua kanaa. Myylle en luita anna kuin jauhettuna koska se pureskelee todella huonosti, nielee vaan kokonaisena kaiken minkä pystyy. Nita ja Demi taas on pureskellut hyvin, niin en oo koskaan kokenu etten uskaltais niille luita antaa. Tälläkin kertaa näytti sujuvan hyvin, kunnes Nita nielaisi viimeisen palan. Syötyään Nita hiippaili matalana ympäri asuntoa, kakoen ja yskien. Yritti oksentaa mutta tuloksetta. Jonkun aikaa tätä kesti ja sitten Nita pysähtyi ja sen suusta alkoi tulla paksua valkoista kuolaa, paljon. Samalla silmät alkoi vuotaa ja näytti siltä ettei henki kulje. Hetken mietin että mitä helvettiä, mitä mä nyt teen, kunnes tajusin että nyt on jotain tehtävä tai koira tukehtuu. Otin Nitaa takajaloista kiinni, nostin jalat kattoa kohti, mutta niin että etujalat oli maassa, heilutin Nitaa samalla ja ehkä tämän ansiosta Nita sai oksennettua luun palasen. Henki alkoi kulkemaan ja koira oli entisellään tapahtuman jälkeen. Oli kyllä kamala tilanne. Rehellisesti sanottuna, en ole koskaan edes mietitnyt mitä koiralle tehdään joka on tukehtumaisillaan, varsinkaan kun suussa ei näy mitään. Mulla ei siis ollut harmainta aavistusta mitä tehdä, mutta tein niinkuin jostain selkäytimestä tuli ohjeita tehdä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Kaikkea sitä voi koirien kanssa sattua.

Tänään ajoin Lahteen, Vipusentielle AQility hallille. Siellä oli epäviralliset agilitykisat ja sinnehän oli mentävä. Oon miettiny syksyllä useampaan kertaa että pitäis lähteä, mutta en sit vaan oo jaksanu lähteä ajamaan tuonne asti. Nyt olin päättänyt että hitto vie, sinne mennään. Hyvä paikka testata Myyn käyttäytyminen tollasessa "kisatilanteessa". Tavoitteena oli siis testata mitä tapahtuu ja saanko mitään kontaktia koiraan uudessa hallissa kisatilanteessa, jossa on äänihäiriöitä. Ilmoitin Myyn supermölleihin ja mölleihin. Supermölli rata oli todella helppo, hyppyjä ja putkia, suoraa ja loivaa kaarretta, siellä pääs itsekkin juoksemaan :D Odottelu sujui hyvin. Myy tuli halliin 5 koiraa ennen omaa vuoroa. Syöttelin nameja ja temputtelin. Haukku kyllä sillon tällön mutta ei silleen hulluna. Radalla mentiin kumminkin pääkolmantena jalkana, mutta sani Myyn kontaktin ja lähtö, eli jättö sujui hyvin. Myy oli keskitytnyt muhun, ei häiriöihin. Rata oli sellanen luukutus, mitä tollaset supermöllit nyt on, mutta kivaa oli juosta. Juostiin sitten voittoonkin, hyvä Myykkis <3 Möllirata oli jo selkeesti vaatimapi, siellä oli luukutusuoraa ja ansojakin. Odottelu olikin tässä vaiheessa jo huomattavasti vaikemapaa. Myy tiesi mitä odottaa ja hallissa oli tässä vaiheessa kovempi melitaso, koiria haukkui, oli ahdasta ym. Kierrokset nousi liian korkealle, namit ei tässä vaiheessa maistunut niin hyvin, ja hilluminen oli noh, sellasta... Radalle mentäessä, en saanut Myyhyn kontaktia, haukkui vaan. Kun sitten sain keskittymään niin sittenhän ei ongelmaa olllutkaan, istui hyvin lähdössä ja tuijottia mua, odotti lupaa ja sitten juostiin. Pitkä suora sujui hyvin, Myy irtos hyvin ja lukitsi esteet edessä. Monella muulla tulikin tässä virheitä kun ohjaajat jäi jälkeen niin koirat alko kyselemään etät minne, mutta Myy ei :D Myyllä tippu rima, ja kohta jossa alussa luukutettiin tultiin myös takaisinpäin, mutta puolessavälissä oliskin pitäny putken jälkeen kääntyä 90 astetta oikealle hypylle, niin ei sitten onnistunutkaan, kun noh, olis tässä kohtaan ollu hyvä käyttää putkijarrua, mutta sitähän ei meidän valikoimassa vielä ole :D Myyllä tuli sitten vähän ylimääräistä hyppyä ja kaarrosta. Mutta vaikka ei ihan putkeen mennytkään niin tyytyväinen olen silti. Oli kivaa "kisata" Myyn kanssa. Toisen radan kiihtymystilasta päättelin, että jatkossa voipi olla että eka rata on aina se helpompi ja toiselle kuumuu enempi, mutta sehän selvii sitten joskus.